Kello on 0:43. Lentoni Suomeen lähtee seitsemän tunnin ja 40 minuutin päästä. Laukku seisoo pakattuna pöydälläni muiden matkatavaroiden kanssa. Niitä ei voi laittaa lattialle, koska muuten ilkeät gekot änkevät mukaan ja valloittavat huoneeni myös Suomessa. Olen varma siitä.

Eilen vietin iltani Nadian kanssa istuen heillä iltaa ja syöden vastatehtyjä herkkuja. On se niin outoa kun on palvelusväkeä. Toisaalta se on myös hienoa, sillä heillä ei ole koulutusta ja he tekevät töitä kiitollisena siitä, että joku sitä tarjoaa. Mietimme kulttuuriemme eroja, ja naureskelimme niiden erilaisuutta.

Varsinkin viimeiset päivät ovat olleet ihania. Kun tietää, että tämä päättyy kohta eikä välttämättä enää pääse takaisin, koittaa ottaa kaikesta ilon irti ja tehdä mahdollisimman paljon. Paljon jäi vielä tekemättä ja näkemättä, tulen varmasti vielä joskus takaisin. Sanelma ehdotti joulua, heidän toinen lapsensa on silloin kuukauden ikäinen. Ei minulla ole rahaa, mutta voisiko joku sponssata?

Taidan kömpiä peiton alle ja koittaa nauttia viimeisestä yöstä kuunnellen gekkojen rapinaa ja lintujen sirkutusta.

Valvoin viime yönä aivan liian myöhään siihen nähden että lähdimme aamupäivällä taas käymään Delhissä. Päivän tavoitteina oli katsella josko Jennylle löytyisi sänky (ihan pieni tuliainen vain) ja käydä lounaalla ja ostoksilla. Ajoimme ensin MJ-roadin varrella olevaan huonekalukauppaan, jossa myydään paljon intialaistyylisiä feikkiantiikkikalusteita.
Sänkyjä ei ollut oikean kokoisia Suomen patjoja ajatellen, joten sänky piti tehdä mittatilaustyönä. Tingimme sitten siinä samalla vauhtiin päästessämme mittatilaustyönä tehdyt yöpöydätkin. Kalusteiden pitäisi valmistua kolmen viikon päästä kun olen jo Suomessa, mutta onneksi Tomi otti asiakseen käydä hoitamassa kalusteet rahtiin. Jenny, you owe me big.

Jatkoimme matkaa Delhiin. Tarkoitus oli käydä syömässä Etelä-Intian tyyliin jossain siistissä mutta halvassa ravintolassa. Ravintolan pihassa autosta noustessani kenkäni teki tepposet ja hajosi keskellä polttavaa ja likaista asfalttia. Linkkasin eteenpäin hankalannäköisesti ja keräsin katseita ja naurua. Ei siinä mitään, mukavaa olla huomion keskipisteenä. Eräs mies päivitteli hymyillen kuinka käveleminen on niin vaikeaa näinä päivinä. 

Päädyimme ravintolaan, nimeä en edes yrittänyt painaa mieleeni, johon sisään tullessa maalattiin oranssi merkki otsaan, syötiin sormin ja tarjoiltiin ainoastaan kasvisruokaa. Kävelin pää pystyssä pöytäämme vasen kenkä kädessäni ihmisten katsellessa ihmetellen. Näpräsin sormilla riisistä palloja ja dippailin niitä kastikkeisiin ja mömmöihin. Kiitos Jumalalle käsidesistä. Maut olivat ihmeellisiä ja tarjoilijat pyörivät ympärillämme tuoden erilaisia ruokia. Se ei ollut a la carte-ravintola, vaan kaikki söivät ilmeisesti samaa ruokaa jota tuotiin niin paljon lisää kuin jaksoi syödä. Ihmisten poistuessa ravintolasta he soittivat kerran kongia ja ravintolan asiaakkaat hurrasivat hyvästiksi. Mieletön ruokailukokemus!

Ajattelimme pistäytyä markkinoilla, mutta kenkäni repsotti isovarpaastani orvon näköisenä. Kuskimme pysähtyi niin lähelle katukenkäkauppaa kuin mahdollista, ja linkkasin puoliksi hyppien yhdellä jalalla kauppaan. Kauppias hymyili iloisesti ja katsoi rikkinäistä kenkääni. Tinkimisessä jäimme alakynteen, sillä meillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin ostaa. Koiranpentukatseella sain kenkien hinnan putoamaan parisataa rupiaa, ja lopulta sain kengät viidelläsadalla.

Aurinko paahtoi naamani taas punaiseksi, mutta onneksi sain tuliaiset ostettua suhteellisen nopeasti jonka jälkeen ajoimme pakoon 45 asteen hellettä takaisin Gurgaoniin. Osaan taas kerran olla astetta kiitollisempi suihkusta, tuulettimesta ja ilmastoinnista.

Tässä hieman visuaalista updatea:

 

Upea Taj Mahal. Katsokaa ja kadehtikaa.

 

Surkumaipo.

 

Moo.

 

Agra.

 

Jaypee Palace-hotellin uima-altaalta.

 

Ja loppuun vielä otsikon lupaamaa ulinaa:

Intialaisiin ei voi luottaa työasioissa, markkinoilla eikä aikatauluissa. Huomasin tänään että jälkimmäinen pitää erittäin paljon paikkansa myös nuorten keskuudessa. Tänään piti mennä ulos porukalla, eipä sitten mentykään. Ärsyttävää! Kyhjötän kotona ja dataan. Oh, swell.

 

Huoneeni jo monesti seonnut ilmastointilaite on pudottanut viimeisenkin ruuvinsa. Se sylkee päälleni likaista vettä kun nukun, se piilottaa sänkyyni kuolleita muurahaisia, se tekee hassua ääntä keskellä yötä ja sammuu juuri kun olen nukahtamassa. Huone lämpiää nopeasti ilman ilmastointipömpelin pelittämistä, kuten juuri nyt. Ilmastointi ei ole toiminut muutamaan tuntiin ja minä kuolen. Ajatukset valuvat hikinoroina päästä pois ja ihoni sulaa lattialle. Pakko myöntää, että tällä hetkellä kadehdin kaikkia kotona sään takia. Suomessa on kuulemma ihanan vilpoisaa.

Ennen juhannusperjantaita velloin pienessä yksinäisyydessä ilman oman ikäistäni seuraa. Jenny ehdotti että etsisin netistä jonkun paikallisen heebon näyttämään paikkoja, mutta aivan kuin olisin uskaltanut. Juhannuksena Sanelma ja Tomi pitivät juhannuspippalot, joihin he kutsuivat paikallisia kavereitaan, sekä suomalaisia että intialaisia. Naapuristamme, joiden olemassaolosta en tiennyt juurikaan mitään, tuli käymään Nadia ja hänen äitinsä. Olimme ilmeisesti molemmat ennustaneet, että tulisimme tylsistymään juhlissa ilman muita nuoria, kunnes bongasimme toisemme. Illasta tulikin loppujen lopuksi tosi mukava, vaikka vieraat lähtivät hyvissä ajoin tosin kuin pitäisi. Katselimme Sanelman ja Tomin kanssa väsyneinä Ketonen&Myllyrinnettä kunnes hyväksyin sen, että juhannus on erilainen Intiassa, eikä nyt tarvitse valvoa kuuteen vain valvomisen takia koska kukaan muukaan ei valvo.

Lauantaina sovimme Nadian kanssa lähtevämme hänen kaverinsa isoveljen läksiäisiin Central Park-nimiseen upper class-asuntoon. Tutustuin lisää samanikäisiin tyyppeihin ja sovimme näkevämme keskiviikkona ja perjantaina samalla porukalla. Tänään olimme Nadian toisten kavereiden kanssa leffassa jonka jälkeen jatkoimme Nadialle pelaamaan pictionarya. Nadian kaverit olivat hulluja, kovaäänisiä, välistä vähän lapsellisia, mutta silti niin sympaattisia. Ihmiset ovat täällä niin ystävällisiä! Tuntui siltä, että mut otettiin porukkaan heti ilman mitään ennakkoluuloja.

Nyt ilmastointilaitteeni saa vihdoinkin kunnolla takaisin kiusaamisestani. Sitä rukkaa parhaillaan kaksi miestä. Taidan lopettaa tämän dataamisen kun nuo kaksi rehkivät hikipäissään vieressä...

Kiitos kommenteista ja tekstareista, niitä on ihana lukea! Lisää, lisää.

Lauantaiaamuna pakkasimme autoon viikonlopuksi tarvittavat tavarat, sairaalloisesti vesipulloja matkaa varten sekä vähän ylimääräistä. Uusi kuskimme joutui heti koetukselle, matkasimme neljä tuntia Agraan kuoppaisia ja ihmispaljouden täyttämiä teitä pitkin.

Hotellimme oli olevinaan parhaimmasta päästä. Huoneessani ei toiminut TV, puhelin ja kerroksen ainoa hissi oli epäkunnossa. A la carte-ravintola oli melko huono; tilasin kanahampurialaisen ja sain lihaa, mikä oli jotain porsaan ja lampaan välimaastosta.

Vietin yöni handymanin korjaamaa televisiota katsellessa. Löysin kaikkien järkyttävien hindin kielisten ohjelmien lomasta yhden englannin kielisen leffakanavan. Katselin leffoja pikkutunneille saakka ja kuuntelin viereisen huoneen eläimellisiä ääniä. Aamulla koin suuria vaikeuksia heräämisen kanssa, ja Sanelma kuulemma oli jo varma että olin käynyt yöllä diskossa ja että makasin jossain muussa hotellihuoneessa huumattuna. Hupsis.

Agra on täpötäynnä kauppiaita, kerjäläisiä, Taj Mahal-krääsää, kenkiä, uskomattomia jätekasoja, saastetta ja iloa. Ostin vain pashminan ja sormuksen tältä reissulta muistoksi, sillä Agrassa shoppailu oli niin puuduttavaa. Suurena energian kuluttajana oli kauppiaille selittäminen, miksi en ollut kiinnostunut ostamaan jotain tiettyä tuotetta, kuten hellehattua, maustepussia tai riksa-kyytiä.

Kävimme tänään tsekkaamassa Taj Mahalia, kuuluisaa monumenttia, jonka Maharaja Shah Jahan rakennutti lempivaimolleen. Ajoimme ensin portille, josta jatkoimme hevosvaunukyydillä Taj Mahalin alueen portille. Heti perille saavuttuamme alkoi opassota. Me olimme tiukasti päättäneet, ettemme halua opasta mukaan, sillä halusimme rauhassa katsella itse. Jos halusin nippelitietoa, kysyin Sanelmalta joka kärsi oppaan seurasta viime kuussa käydessään Taj Mahalissa. Silti oppaat ja muut kauppiaat pyörivät ERITTÄIN sitkeästi ympärillämme. Oppaat eivät olleet hyvä yhdistelmä kuumuuden ja yleisketutuksen kanssa. Kestin silti kuin hieno nainen konsanaan ja pidin laukkuni kurissa ettei se olisi pamahtanut oppaitten silmäkulmiin.

Hikisen turvatarkastusjonon jälkeen pääsimme alueelle. Kun Taj Mahal avautui edessäni, pumppu sykähti hieman lujempaa ja kiitin Luojaa että muistin ottaa kameran mukaan. Se oli nimensä veroinen. Se oli upea! Räpsin kamerani täyteen kuvia samalla kun minusta näpsittiin kuvia. Valkoihoinen nainen kesämekossa, kukapa ei haluaisi ripustaa kuvaani takan ylle.

Sisällä temppelissä oli kuumaa ja ahdistavaa. Sanelma ei viitsinyt tulla jo valmiiksi ahdistuneen Niilon kanssa mukaan, joten ängin muun ihmismassan kanssa sisään tulikuuman marmorin poltellessa jalkapohjia. Sisällä maailma pyöri ja ihmiset tönivät.
Kestin ehkä viisi minuuttia, vaikka oikeasti yritin. Säntäsin ulos ja join ehkä kuusi litraa vettä.

Taj Mahalin vierailun jälkeen suuntasimme syömään lounasta The Park-ravintolaan. Se ei ollut mitenkään kummoinen, paitsi heidän lassi-juomansa, intialainen jugurttijuoma, oli herkkua!

Nyt olen taas omassa huoneessani, väsyneenä ja palaneena. Näytän saksalaisturistilta, sillä hipiäni on huolestuttavan pinkki ja laikukas. Matka Agraan oli kokemus sinänsä, näin niin paljon että tässä kirjoituksessa ei ole puoliakaan. Ikävä kotiin on kova, mutta en silti lähtisi vielä. Huomenna alkaa arki, nyt menen kylmään suihkuun ja sen jälkeen vietän loppuyön koittaen repiä itseäni koneelta.

Hytä myötä!